Sukunimet sukututkimuksessa

Erilaiset sukunimikäytännöt saattavat aiheuttaa sukututkijalle ihmetystä. Sukunimikäytännöissä on Suomessa ollut ajanjaksollisten erojen lisäksi myös alueellisia eroja. Siinä missä Itä-Suomessa sukunimillä on pitkät perinteet, Länsi-Suomessa sukunimet vakiintuivat talonpoikaissukuihin vasta 1800-luvun loppupuolella.

Nykyisen sukunimikäytännön vakiintuminen Suomessa

Sukunimien käyttö alkoi aatelistosta, joille asetettiin sukunimipakko 1625 Ritarihuoneen järjestämisen yhteydessä. Säätyläisten sukunimet olivat yleensä ruotsiin tai saksaan pohjautuvia, talonpoikaissukunimet 1900-luvun alusta alkaen pääosin suomenkielisiä. Käsityöläiset ottivat yleensä oppiin lähtiessä ruotsalaisen sukunimen. Myös sotamiehet saivat ruotuun astuessaan itselleen yleensä ruotsinkielisen lyhyen ja ytimekkään nimen kuten Stolt, Stark, Fris tai Ståhl. Joskus sotamies saattoi säilyttää saamansa sukunimen myös palveluksen päätyttyä, mutta sen periytyminen ei ollut kovin tavallista. On siis muistettava, että sotilasnimi ei yleensä kerro sukututkijalle henkilön sukulaisuussuhdetta toisiin saman nimisiin henkilöihin.

Länsi-Suomessa sukunimet ovat saaneet alkunsa talojen ja torppien nimistä

Ennen 1900-lukua, Länsi-Suomessa nykyään tuntemaamme sukunimikäytäntöä talonpoikaiston osalta ei käytännössä ollut. Sukunimet määräytyivät tuohon aikaan sen talon tai torpan mukaan jossa henkilö sattui kulloinkin majailemaan. Siitä oliko tällaisella asuinpaikkaan sidoksissa olevalla sukunimellä ylipäänsä roolia talonpoikien elämässä ei ole myöskään varmuutta. Länsi-Suomessa sukunimet vakiintuivatkin vasta 1800-luvun lopulta lähtien. Ennen tätä, talonpojan nimi koostui aina etunimen lisäksi ruotsinkielisestä isän nimestä eli patronyymistä (esim. Viktor Isaksson) tai mikäli isää ei tunnettu, matronyymistä eli äidin nimestä (esim. Viktor Mariasson).

Läntisen Suomen alueen sukuja tutkittaessa on siis oltava erityisen tarkkana sukunimien osalta, sillä ne eivät välttämättä kerro henkilön sukulaisuutta saman ”sukunimen” omaaviin henkilöihin, vaan ovat sidoksissa henkilön asuinpaikkaan, yleensä taloon tai torppaan. Yksittäisen henkilön tai perheen kulkua kirkonkirjoissa seuratessa, nimi saattaa täten vaihtua useaan kertaan, perheen tai henkilön muuttaessa paikasta toiseen.

Itä-Suomen sukunimien juuret jo 1200-luvulla

Verrattuna Läntiseen Suomeen, Itä-Suomessa sukunimijärjestelmä oli tavallisen kansan osalta käytössä jo 1200-luvulta lähtien. Itä-Suomelle, erityisesti Savolle ovat tyypillisiä ikivanhat, perinnölliset sukunimet ja naiset säilyttivät avioiduttuaankin isänsä sukunimen. Sukunimet eivät myöskään olleet ainoastaan ylemmän luokan etuoikeus, kuten Länsi-Suomessa, sillä Savossa merkintöjä talonpojille kirjatuista sukunimistä löytyy jo vuodelta 1541. Joitakin eroja kuitenkin nimikäytännöissä on huomattavissa ainakin Karjalankannaksella, jossa sukunimien käyttö saattoi erota eri pitäjien välillä.

Suppea etunimivalikoima aina 1800-luvun puoliväliin saakka

Sukunimiä enemmän virheitä sukututkimuksessa aiheuttavat kuitenkin mielestäni etunimet. Nimivalikoima oli suppea aina 1800-luvun puoliväliin saakka ja perheissä oli tavanomaista kierrättää nimiä suvussa. Perheeseen syntynyt tyttö tai poika saattoi saada kuolleen sisarensa tai veljensä nimen. Tästä syystä tutkimusta tehdessä on oltava erityisen tarkka tutkiiko samaa vai eri henkilöä ja ketkä ovat tutkittavan henkilön vanhemmat. Mikäli puoliso menehtyi, mentiin yleensä uusiin naimisiin. Pariskunnan alle merkityt lapset eivät välttämättä ole siis samasta avioliitosta.

Nimissä piilee suurin virheiden vaara sukututkimuksessa

Erilaiset alueelliset käytännöt, Länsi-Suomen sukunimettömyys ja etunimien kierrätys vaatii sukututkijalta tarkkuutta. Aloittelevan sukututkijan yleisin virhe on tutkia sukua nykyään tunnetun nimikäytännön mukaisesti, jonka takia vaarana saattaa olla isotkin virheet omassa sukututkimuksessa. Tästä syystä on erittäin tärkeää seurata tarkkaan tutkittavaa henkilöä kirkonkirjoissa ja katsoa, että varmasti muutkin merkinnät henkilön osalta täsmäävät. Koska etunimivalikoima on ollut aikoinaan hyvin suppea, ei ole tavatonta törmätä moneen samannimiseen henkilöön samalta aikakaudelta.

Lähteet:

Huovila, Marja, Liskola, Pirkko & Piilahti, Kari-Matti. Sukututkimuksen käsikirja. WSOY, 2009.

Nilsson, Jens Henrik, Laakso, Mikko, Rasilainen, Reino, Jääskeläinen, Soili & Virtanen, Ilkka. Sukujuuria etsimässä – käytännön sukututkimusopas. Valitut Palat, 2014.